Kinnvika päiväkirja
Kinnvika päiväkirja |
|
|
Emilie Beaudon, Ulf Jonsell, Veijo Pohjola ja John Moore Kinnvikassa, Svalbardissa. Kuva: Ulf Jonsell.
Huhtikuussa 2007 John Moore, Emilie Beaudon (Arktinen keskus, Lapin yliopisto, Suomi), Veijo Pohjola ja Ulf Jonsell (Uppsalan yliopisto, Ruotsi) matkasivat Kinnvikaan. Tämä on lyhennetty versio John Mooren päiväkirjasta, joka on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa
www.kinnvika.net.
19/4
Kolme viikkoa kestävä arktisella alueella oleskelu edellytti sitä, että teimme Longyearin kylässä viisi päivää muona- ja tarvikehankintoja (niin isoja kuin pieniäkin, tarvitsimme moottorikelkat sekä ompeluneuloja ja -lankaa). Kun lentosäät paranivat vihdoin, pääsimme matkaan kohti Kinnvikaa.
|
|
Upeita talvimaisemia tarjonneen tunnin lentomatkan jälkeen laskeuduimme varikolle, jonka kollegat norjalaiselta tutkimusalukselta Lancelta olivat pystyttäneet edellispäivänä. Kun laskeuduimme varikolle, näimme karhun jalanjälkiä – olikohan ruokamme mennyt muihin suihin? Onneksemme pakastekuivattu lapskoussi ei ollut kuitenkaan päätynyt karhujen käpäliin, eikä varastoomme oli koskettu.
Käynnistimme moottorikelkat varikolla ja ajoimme kamppeemme Kinnvikan asemalle muutaman kilometrin päähän.
21/4
Navakkaa tuulta ja selkeää, –12 °C.
Ensimmäisinä päivinä pakkasimme varusteitamme ja sisustimme niitä aseman asuinrakennuksia, joita tulisimme käyttämään seuraavien kolmen viikon aikana. Vuosien 1957-58 tutkimusmatkalta peräisin oleva päärakennus ja 13 tutkijan asuinrakennus olivat vuosien saatossa homehtuneet sisältä, joten päätimme asua vararakennuksessa, jonka norjalaiskuvernööri (Sysselmannen) oli remontoinut ja antanut käyttöömme tätä reissua varten. Päärakennus otettiin työpaja- ja varastokäyttöön.
Vararakennuksessa huomasimme, että kamiinan savupiipun kiinnike oli ruostunut rikki eikä tulenteko onnistunut. Eipä kylmästä silti pahemmin haittaa ollut, sillä meillä oli lämpimät makuupussit mukanamme. Unikin maistuu paremmin viileässä. Tietokoneiden käyttäminen ja kirjallisuuteen perehtyminen oli toki hieman hankalaa pienessä pakkasessa. Niinpä aseman saunasta tuli toimisto ja lukusali. Alkuperäinen suomalainen kiuas oli ajat sitten poistettu käytöstä ja vaihdettu norjalaiseen lieteen, joka ei lämmittänyt ihan yhtä tehokkaasti, mutta sillä saatiin kuitenkin miellyttävä sisälämpötila.
Vierailumme aikana saimme seuraa toimistamme kiinnostuneista jääkarhuista kolmeen otteeseen. Alla olevassa kuvassa näkyy yksi jääkarhu, joka tuli muutaman sadan metrin päähän asemasta. Näitä eläimiä on syytä kunnioittaa, sillä jos ne ovat kovin nälkäisiä, ne voivat hyökätä ihmisten kimppuun. Rymistelimmekin vähän moottorikelkoilla ja nallipaukuilla, jotta saimme karhun löntystelemään pois. Karhun karkottaminen Kinnvikasta läheisen vuorenharjanteen taa kesti noin tunnin. Kun palasimme asemalle, toinen karhu seurasi meitä – saimme siis tehdä kaiken uudestaan.
22/4
Tyyntä sekä selkeää ja vain –5 °C. Ajoimme moottorikelkoillamme pienelle mannerjäätikölle Vestfonnalle tunnustellaksemme maastoa ja löytääksemme optimaalisen tien, jotta voisimme kuljettaa tarvitsemamme työvarusteet paikalle. Päivän aikana sää muuttui epävakaammaksi, ja tuuli alkoi puhaltaa kunnolla jään päällä. Pyrylumi vaikeutti parhaan reitin löytämistä lukemattomien kiviröykkiöiden lomitse.
Pääsimme lopulta jäälle ja pystytimme 300 metrin korkeuteen sääaseman, jolta tehdään tulevina vuosina säämittauksia jään päällä. Tuuli kiihtyi, ja porhalsimme myötäisessä vauhdilla takaisin Kinnvikaan arktisen kevään illanhämärässä. Menimme levolle odottelemaan parempaa säätä.
26/4
Lumimyrsky talttui lopulta, ja sään selkiydyttyä tankkasimme moottorikelkat sekä pakkasimme varusteet rekiin ja varastoihin. Edessä oli muutaman päivän telttailu Vestfonnan ylätasangolla. Matkan tieteellisenä tarkoituksena oli porata muutama lyhyt jäätymisydin (5–15 m) ja tarkastaa, kuinka paljon tietoja jäästä on saatavilla. Tämän perusteella voitaisiin päättää, kannattaako jäähän porata ensi vuonna pidempi ydin. Lisäksi suunnitelmissamme oli asettaa paikalleen verkko ilmaisimia, joilla mitataan jään liikkeitä ja sitä, miten paljon lunta ja jäätä sulaa/kerrostuu Vestfonnalle tulevina vuosina. Matka Vestfonnalle oli hankala, koska myrsky puhalsi suurimman osan lumesta pois, eikä kulmikkailla kivillä ole erityisen kiva ajaa moottorikelkalla. Matkalla törmäsimme pieneen porolaumaan, joka partioi ympäristössä. On vaikea käsittää, miten porot selviytyvät tällaisella aavikolla, mutta ehkäpä ne elättävät itsensä jääkarhuilla, joita alueella onkin runsaasti. Svalbardin alueen porot ovat erilaisia kuin Lapin porot. Niiden jalat ovat lyhyemmät ja turkit tuuheampia.
Pääsimme lopulta Vestfonnan ylätasangolle ja pystytimme leirimme 605 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kaksi telttaa, useita laatikoita ruokaa ja tieteellisiä työvälineitä sekä varolinja leirin ympärille. Hälytysjärjestelmä varoittaa paukahduksin ja valoin, jos uteliaat jääkarhut tunkeutuvat leiriin.
Ehdimme hädin tuskin saada teltat pystyyn ja syödä illallista (pussin pakastekuivattua ruokaa), ennen kuin seuraava lumimyrsky saapui. Saimme odotella teltoissamme kaksi vuorokautta, ennen kuin pystyimme kurkistamaan ulos niin, ettei lunta olisi pyryttänyt sisään makuupusseihimme. Primus-keitin ja hyvät kirjat pitivät seuraa parempaa ilmaa odotellessamme.
28/4
Yön aikana tuuli laantui ja ilma selkiintyi. Aamulla lämpötila oli –19 °C. Ihastelimme upeita näkymiä telttapaikaltamme alas Murchinsonin vuonoon ja vuonoa ympäröiville kukkuloille. Aloitimme työt kuumeisesti – kaivoimme 2,5 metriä syvän lumikuilun ja otimme luminäytteitä myöhemmin laboratoriossa tehtäviä lumen kemialliseen koostumukseen liittyviä tutkimuksia ja mm. ympäristömyrkkymäärien tutkimista varten. Vaikka näillä alueilla on vähän myrkkypäästöjä, myrkkyjä tulee kuitenkin sateen mukana paljon ilmasta, joka on kulkenut Pohjois-Amerikan, Euroopan ja Siperian kautta.
Porasimme tämän jälkeen jäätymisytimen kuilun pohjaan. Poraus ulottui 11 metrin syvyyteen, ja saamastamme jäästä näimme, että ylimmät 10 metriä olivat puhdasta ja kompaktia jäätä, mikä tarkoittaa sitä, että kesäisin jäät sulavat paljon. Viimeinen metri oli lumijäätä (karkeaa, jäistä lunta), mikä tarkoitti sitä, että kesälämpötilat ovat olleet viileämpiä. Kerrostuma tällä alueella on noin 0,5 metriä jäätä, mutta sulamisvesi hakeutuu syvemmälle lumikerrokseen. Uskommekin, että ylimmät 10 metriä lumijäästä on edellisten 10 vuoden lämpimien säiden aiheuttamaa.
29/4
Selkeää, –15 °C ja heikkoa tuulta. Pakkasimme kelkkamme ja ajoimme 25 kilometriä itään ottamaan jää- ja luminäytteitä Vestfonnan itäpuolelta sekä asettamaan jään liikkeitä ja massatasapainoa (lumen häviäminen tai kertyminen) mittaavat ilmaisimet paikalleen. Matkalla porasimme jäähän kolmimetrisen alumiiniputken, joka toimii merkkinämme.
Kaivoimme uuden lumikuilun ja otimme luminäytteet. Huomasimme, että lumi oli tällä alueella erilaista. Siinä oli havaittavissa paljon syväjäätymistä (karkeaa lunta, joka näyttää pieniltä sokeripaloilta) luultavasti siitä syystä, että tuuli vaikuttaa itäpuolella enemmän ja että tuuli puhaltaa sisään lumikerrokseen ja antaa energiaa kidekasvuun lumessa. Syväjäätyneissä kerroksissa on usein liukuvia kerroksia, jotka jyrkillä rinteillä voivat synnyttää lumivyöryjä. Tasangon keskiosassa riski oli kuitenkin häviävän pieni. Samaan aikaan kun Emilie ja John työskentelivät kuopassa, Ulf ja Veijo ajelivat ympäriinsä ja suunnittelivat ja mittailivat ilmaisimilla.
Iltapäivällä havaitsimme, miten Vestfonnaa lähestyi idästä päin huntu korkealla olevia cirrus-pilviä. Se oli merkki tulevasta lämpörintamasta. Kun työt oli tehty, ajoimme takaisin telttaleiriimme (jonka nimesimme Camp Ahlmanniksi samassa paikassa vuonna 1957 majaansa pitäneen retkikunnan mukaan). Pakkasimme leirin ripeästi kokoon ja ajoimme Kinnvikaa kohti. Oli mukavampaa odotella myrskyn loppumista sisällä rakennuksessa kuin kyyhöttää teltassa vielä pari vuorokautta, ja muutenkin vappu oli jo ovella.
Matkan aikana tuuli koveni, ja kun pääsimme alas Vestfonnasta, hirmumyrskypuuskat puhalsivat ja näkyvyys oli vain muutaman metrin. Moottorikelkkoihin asennettujen GPS-laitteiden avulla pystyimme seuraamaan metrintarkasti aiempaa reittiämme, ja vaikka kivikkojen ja rotkojen lomitse kulkenut reitti oli mutkitteleva, oli paluu Kinnvikaan huomattavasti helpompaa Murchinsonin vuonon jäällä. Pääsimme takaisin vappuaattoa edeltäneenä yönä ja menimme hetimiten nukkumaan kaakaokupilliset juotuamme. Seuraavana päivänä kuivasimme vaatteitamme ja makuupussejamme. Peseydyimme saunassa ja juhlimme vappua.
1/5
Kolkko sää, –5 °C, mutta tyyntä. Käsittelimme GPS-tiedot ja tutkimme lumikuilusta ja jäätymisytimistä tekemiämme muistiinpanoja. Iltapäivällä pidimme vappumarssin lähialueella. Vierailimme vanhassa pyydystyskopissa Tvillingnäsetissä. Se rakennettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1972 tähystyskopiksi pyydystäjille, jotka majailivat Kinnvikan vierasmajassa. Vierasmajan seinäkoristeet olivat oletettavasti juuri siltä ajalta peräisin.
Paluumatkalla ajoimme Dricksvattnetin (tai norjaksi Drikkevatnet) ohi. Tästä vedestä vuosien 1957-1958 retkikunta sai juomavetensä. Pinta oli tuulen puhtaaksi puhaltama, ja parin metrin jään paksuus houkutteli luistelemaan.
2/5
Edelleen kolkko sää. Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja ajoimme niemimaan ympäri Vestfonnaan välttääksemme Murchinsonin vuonon läpi ajamisen. Osassa vuonoa oli pehmeitä jääkerroksia. Jääsohjoon juuttuminen ei ole kovin kivaa, sillä kastuminen ja kylmyys ovat huonoja seuralaisia. Löysimme hyvän reitin Storsteinshalvöyan ympäri ja pääsimme takaisin Kinnvikaan yöllä.
3/5
Parempaa säätä, selkeää, –15 °C ja heikkoa tuulta. Pakkasimme taas kelkat ja ajoimme niemimaan ympäri jatkamaan työtä ja poraamaan ilmaisimia paikoilleen sekä ottamaan niistä mittaustuloksia GPS-laitteilla. 250 kilometriä vuorokauden aikana ajettuamme saimme suurimman osan ilmaisimista paikoilleen ja palasimme takaisin yöllä. Koska sää on usein huono, on toimittava silloin, kun sää on hyvä. Laskeskelimme, että noin 20 prosenttia ajasta voidaan tehdä töitä, ja vain noin 5 prosenttia ajasta on selkeää ja tyyntä.
5/5
Parin päivän selkeän ja kylmän sään jälkeen Kinnvika kietoutui Hinlopenilta tulleeseen usvaan. Usvavallien välissä kipusimme Kinnbergetille ja mittasimme referenssiasemamme GPS-mittausten tulokset Kinnbergetin kiintopisteessä.
6/5
Puolipilvistä, navakkaa tuulta ja –12 °C. Ajoimme Vestfonnaan uudelleen. Tarkoituksenamme oli tehdä loput työt ja kerätä Vestfonnan alapuolella olleet varustevarastot kotiin vietäväksi. Matkallamme löysimme suksivoidetta ja ruokaa vanhasta puhkiruostuneesta tynnyristä. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä varasto oli kanadalaisen Weston Blaken, joka osallistui glasiologiseen työhön keväällä 1958.
10/5
Käytimme seuraavat päivät varusteiden pakkaamiseen ja aseman siivoamiseen. Suunnittelemaamme kotimatkaa piti siirtää muutamalla päivällä, koska matalalla olleet pilvet ja sade haittasivat helikopterilla lentämistä. Pahin ongelma ei ollut näkyvyys, vaan roottorilapojen jäätyminen, mikä voi heikentää helikopterin kantovoimaa. Tänä päivänä oli taas selkeää, ja aamulla aloitimme lennon Longyearin kylää kohti. Matka Huippuvuorten yli oli mahtava, ja illalla oli aivan yhtä upeaa käydä kunnon saunassa hotelli Polariassa Longyearin kylässä ennen kotiinpaluulentoa varsin onnistuneelta kenttätehtävältä.